Grimmin veljekset
Olipa kerran kalastaja, joka asui vaimonsa kanssa pienessä rönsistyneessä mökissä meren rannalla. Kalastaja kävi kalassa päivittäin. Eräänä päivänä hän jälleen istui rannalla onkivapa kädessään. Hän tarkkaili kimaltelevia aaltoja ja siimaa kun äkkiä hänen kohonsa painui syvälle veteen. Vetäessään siimaa ylös hän sai koukkuun suuren kampelan.
Mutta kampela sanoi: "Pyydän, anna minun elää! En ole tavallinen kala, vaan noiduttu prinssi. Laske minut takaisin veteen ja päästä minut menemään!"
"Ohhoh!" sanoi mies, "ei sinun tarvitse kysyä toista kertaa. Kalan joka osaa puhua, olisin joka tapauksessa päästänyt vapaaksi. Ui tiehesi niin pian kuin haluat!" Sitten hän laski kalan takaisin veteen, ja kala sukelsi aaltoihin.
Kun kalastaja palasi kotiin vaimonsa luo, hän kertoi, kuinka oli saanut suuren kalan, ja kuinka se oli kertonut olevansa noiduttu prinssi. Hän oli päästänyt kalan menemään kuultuaan sen puhuvan.
"Etkö pyytänyt siltä mitään?" vaimo kysyi närkästyneenä. "Me elämme niin kurjasti tässä likaisessa rönsistyneessä mökissä. Mene takaisin ja kerro kalalle, että haluamme uuden mukavamman mökin."
Kalastaja ei pitänyt ajatuksesta, mutta hän meni silti rantaan. Kun hän saapui sinne, vesi näytti vihreältä. Hän seisoi veden äärellä ja sanoi:
"Nouse pinnalle, kampela kulta! Vaimoni pyytää paljoa sulta. Siihen en itse yhtyä voi - pakko mun tänne rantahan toi."
Silloin kala ui hänen luokseen ja sanoi: "No, mikä on hänen tahtonsa? Mitä vaimosi haluaa?"
"Äh!" sanoi kalastaja, "hän sanoo, että minun olisi pitänyt pyytää sinulta jotakin ennen kuin päästin sinut menemään. Hän ei halua enää asua rönsistyneessä mökissämme ja haluaa kokonaan uuden mökin."
"Mene kotiin," sanoi kala, "hän on jo mökissä!"
Niin mies meni kotiin ja näki vaimonsa seisovan sievän mökin ovella. "Tule sisään, tule sisään!" sanoi vaimo. "Eikö tämä olekin paljon parempi kuin se likainen sikolätti, jossa asuimme?" Mökissä oli olohuone, makuuhuone ja keittiö. Mökin takana oli jopa pieni puutarha, jossa kasvoi kaikenlaisia kukkia ja hedelmiä. Takapiha oli täynnä ankkoja ja kanoja. "Ah!" sanoi kalastaja, "kuinka onnellisina me nyt elämmekään!" "Ainakin yritämme." totesi vaimo.
Kaikki sujui hyvin viikon tai pari, kunnes vaimo sanoi: "Mies, tässä mökissä ei ole meille tarpeeksi tilaa. Piha ja puutarha ovat aivan liian pieniä. Haluan asua suuressa kivilinnassa. Mene takaisin kalan luo ja pyydä häneltä linna." "Vaimo," sanoi kalastaja, "en mielelläni menisi enää hänen luokseen uudestaan, sillä hän saattaa suuttua. Meidän pitäisi tyytyä tähän sievään mökkiin." "Hölynpölyä!" huusi vaimo. "Hän tekee sen mielellään, tiedän sen. Menehän nyt!"
Kalastaja meni, mutta hänen sydämensä oli raskas. Kun hän tuli meren rantaan, vesi näytti tumman siniseltä ja synkältä, vaikka se oli aivan tyyni. Hän meni aivan aaltojen reunalle ja sanoi:
"Nouse pinnalle, kampela kulta! Vaimoni pyytää paljoa sulta. Siihen en itse yhtyä voi - pakko mun tänne rantahan toi."
"No, mitä hän nyt haluaa?" kysyi kala. "Voi!" sanoi mies surullisesti, "vaimoni haluaa asua kivilinnassa." "Mene kotiin," sanoi kala, "hän seisoo jo linnan portilla."
Niin kalastaja lähti ja löysi vaimonsa seisomassa suuren linnan portilla. "Katso," sanoi vaimo, "eikö tämä olekin upeaa?" He menivät yhdessä linnaan ja löysivät sieltä palvelijoita. Huoneet oli kalustettu ylellisesti ja ne olivat täynnä hienoja tuoleja ja pöytiä. Linnan takana oli puutarha, ja sen ympärillä oli valtaisa puisto täynnä lampaita, vuohia, jäniksiä ja peuroja. Pihalla oli talleja ja navettoja. "No," sanoi mies, "nyt me elämme yltäkylläisyydessä ja onnellisena tässä kauniissa linnassamme." "Ehkä," tokaisi vaimo, "mutta nukutaan yön yli ennen kuin päätämme mitään."
Seuraavana aamuna vaimo heräsi varhain ja tönäisi kalastajaa kyynärpäällään sanoen: "Nouse ylös, mies, ja ryhdy toimeen! Sillä meidän täytyy olla koko maan valtiaita." "Vaimo, vaimo," sanoi mies, "miksi haluaisimme olla valtiaita?" "No, minä haluan," sanoi vaimo. "Mutta vaimo," sanoi kalastaja, "kuinka sinä voisit olla kuningatar - eihän kala voi tehdä sinusta kuningatarta?" "Mies," sanoi vaimo, "älä puhu enempää, vaan mene ja yritä! Minä tahdon olla kuningatar."
Niin mies lähti surullisena. Tällä kertaa meri näytti tummanharmaan väriseltä ja se oli täynnä kuohuvia aaltoja sekä vaahtopäitä. Hän huusi:
"Nouse pinnalle, kampela kulta! Vaimoni pyytää paljoa sulta. Siihen en itse yhtyä voi - pakko mun tänne rantahan toi."
"No, mitä hän nyt haluaa?" kysyi kala. "Voi," sanoi mies surkeana, "vaimoni haluaa olla kuningatar." "Mene kotiin," sanoi kala, "hän on jo kuningatar."
Kalastaja palasi kotiin, ja kun hän lähestyi palatsia, hän näki sotilasjoukon ja kuuli rumpujen sekä torvien ääniä. Sisään mennessään hän näki vaimonsa istumassa valtaistuimella, kruunu päässään. Kummallakin puolella seisoi kuusi kaunista neitoa, kukin päätä pitempi toistaan.
"No, vaimo," sanoi kalastaja, "oletko nyt kuningatar?" "Kyllä," sanoi vaimo, "olen todellakin kuningatar." Katseltuaan vaimoaan pitkään mies sanoi: "Nyt meillä ei ole enää mitään toivottavaa koko loppuelämämme aikana." "Tiedä siitä," sanoi vaimo. "Olen kuningatar, se on totta, mutta alan kyllästyä jo tähän, ja luulen, että haluaisin olla keisari." "Voi, vaimo! Miksi haluaisit olla keisari?" sanoi kalastaja. "Mies," sanoi vaimo, "mene kalan luo! Sano, että tahdon olla keisari." "Voi, vaimo!" vastasi kalastaja, "kala ei voi tehdä sinusta keisaria, olen varma siitä, enkä haluaisi pyytää häneltä mitään sellaista." "Minä olen kuningatar," sanoi vaimo, "ja sinä olet vain mieheni, joten mene heti!"
Niin kalastajan oli pakko mennä, ja hän mutisi mennessään: "Tästä ei seuraa mitään hyvää, tämä on liikaa. Kala kyllästyy, ja sitten me saamme katua tekojamme." Hän saapui pian merenrantaan, ja vesi oli aivan mustaa ja mutaista. Valtava pyörretuuli puhalsi aaltojen yli ja pyöritti niitä, mutta hän meni niin lähelle veden reunaa kuin pystyi ja sanoi:
"Nouse pinnalle, kampela kulta! Vaimoni pyytää paljoa sulta. Siihen en itse yhtyä voi - pakko mun tänne rantahan toi."
"Mitä hän nyt haluaa?" kysyi kala. "Noh!" sanoi kalastaja, "hän haluaa olla keisari." "Mene kotiin," sanoi kala, "hän on jo keisari."
Niin hän meni taas kotiin. Linna oli entistä komeampi ja hän näki vaimonsa istuvan hyvin korkealla valtaistuimella, joka oli tehty kullasta. Päässään hänellä oli suuri kruunu joka oli täynnä smaragdeja. Kädessä vaimolla oli iso valtikka. Kummallakin puolella seisoivat hänen vartijansa ja hoviväkensä rivissä. Pisimmästä jättiläisestä pienimpään kääpiöön, joka ei ollut sormea suurempi. Hänen edessään seisoi prinssejä, herttuoita ja kreivejä.
Kalastaja meni hänen luokseen ja sanoi: "Vaimo, oletko nyt keisari?" "Kyllä," sanoi vaimo, "olen keisari." "Ah!" sanoi mies katsellessaan häntä, "on varmasti hienoa olla keisari! Nyt sinun täytyy olla tyytyväinen, sillä et voi olla mitään suurempaa." "Mietin sitä," sanoi vaimo.
Sitten he menivät nukkumaan, mutta vaimo ei voinut nukkua koko yönä miettimiseltä, mitä hän voisi olla seuraavaksi. Viimein hän nukahti, aamu koitti ja aurinko nousi. "Ha!" ajatteli hän katsoessaan auringon nousua ikkunasta, "enkö voi estää aurinkoa nousemasta?" Tämä ajatus suututti häntä, ja hän herätti miehensä ja sanoi: "Mies, mene kalan luo ja kerro hänelle, että minun on tultava auringon ja kuun herraksi." Kalastaja oli puoliksi unessa, mutta ajatus pelästytti hänet niin, että hän putosi sängystä. "Voi, vaimo!" sanoi hän, "etkö voi tyytyä olemaan keisari?" "En," sanoi vaimo, "olen levoton niin kauan kuin aurinko ja kuu nousevat ilman minun lupaani. Mene heti kalan luo! En kestä tätä enää!"
Mies lähti matkaan pelosta vapisten. Kun hän saapui rantaan, nousi niin kauhea myrsky, niin että puut ja jopa kalliot tärisivät. Koko taivas muuttui mustaksi myrskyisistä pilvistä, salamat välähtelivät ja ukkonen jylisi. Meressä näkyi suuria mustia aaltoja, jotka kohosivat kuin vuoret valkoisine vaahtopäineen. Kalastaja ryömi kohti merta ja huusi niin kovaa kuin pystyi:
"Nouse pinnalle, kampela kulta! Vaimoni pyytää paljoa sulta. Siihen en itse yhtyä voi - pakko mun tänne rantahan toi!"
"Mitä hän nyt haluaa?" sanoi kala. "Voi!" sanoi mies, "hän haluaa olla auringon ja kuun herra."
"Mene sinä kotiin," sanoi kala, "hän istuu vanhassa lahossa mökissänne."
Ja niin kalastaja löysi itsensä ja vaimonsa samasta vanhasta ränsistyneestä mökistä, jossa he olivat asuneet. Ja siellä he asuvat vielä tänäkin päivänä.
Kalastaja ja hänen vaimonsa
Suomentanut vapaasti mukaillen: Juhani Paaso