Adalminan Helmi

Olipa kerran kaukainen kuningaskunta, jossa hallitsivat viisas kuningas ja hänen lempeä kuningattarensa. Heidän suurin toiveensa toteutui, kun heille syntyi tytär, jota he olivat odottaneet vuosikausia. Prinsessa oli heidän ensimmäinen lapsensa, ja hänen syntymänsä oli merkittävä tapahtuma koko valtakunnalle. Pieni prinsessa nimettiin Adalminaksi.

Prinsessan kastejuhlaan valmistauduttiin suurella hartaudella ja huolellisuudella. Tähän tärkeään seremoniaan kutsuttiin kaksi haltijatarta, Punetar ja Sinetär. He olivat tunnettuja ympäri maailman niin kauneudestaan, kuin taikavoimistaankin.

Punetar, jonka tunnisti loistavan punaisista ja kimaltavista hiuksistaan, antoi Adalminalle lahjaksi helmen. Vastaavaa ei ollut olemassa. Helmi säihkyi kuin pieni aurinko ja oli niin kirkas, että sen heijastus valaisi koko huoneen.

"Tämä helmi on sinulle, Adalmina, ja se tuo mukanaan kolme suurta lahjaa: kauneuden, joka ylittää auringon säteilyn, rikkauden, joka syvyydessään on kuin meren äärettömyys, ja viisauden, joka on terävämpi kuin pohjoistuulen viima," Punetar lausui. "Mutta muista, että jos koskaan kadotat tämän helmen, menetät samalla kaikki nämä lahjat, kunnes löydät sen jälleen."

Sinetär, jonka ulkomuoto ja vaatetus hehkuivat syvää sinistä, muistuttaen taivaanrannan kaukaisinta kohtaa keskiyöllä, tarkkaili tilannetta hiljaa ja vakavasti. Hänellä oli oma lahjansa. "Adalmina," hän aloitti, "tulet nauttimaan näistä lahjoista ja ne tuovat sinulle paljon iloa. Mutta minun lahjani saat vasta, kun olet menettänyt kaiken muun. Jos sellainen päivä koittaa, että helmesi ja sen myötä kaikki nämä saamasi lahjat ovat poissa, annan sinulle jotain arvokkaampaa kuin mikään näistä: nöyrän sydämen."

Kuningas ja kuningatar kuuntelivat haltijatarten sanoja tarkkaavaisesti, mutta heidän mielessään oli vain ilo ja ylpeys lapsensa saamista lahjoista. He päättivät, että Adalminan helmeä suojeltaisiin kaikin mahdollisin tavoin. Niinpä kuningas käski valmistaa erityisen kultakruunun, johon helmi voitaisiin kiinnittää. Kruunu suunniteltiin niin, että se kasvoi prinsessan kasvaessa, sopien hänen päähänsä aina yhtä täydellisesti.

Adalmina kasvoi siinä yltäkylläisyydessä ja kauneudessa, jonka helmi hänelle lahjoitti. Hänestä tuli kaikkien ihailun kohde, niin kaunis, että hän sai puutarhan kukatkin kumartamaan ja linnut laulamaan kauniimmin. Rikkaudet virtasivat hänen luokseen kuin joki virtasi mereen, ja hänen viisautensa oli niin syvää, että vanhimmatkin neuvonantajat kääntyivät hänen puoleensa.

Mutta kun Adalmina saavutti nuoruutensa kynnyksen, alkoi hänen sydämensä muuttua. Ylpeys ja itsekkyys hiipivät kuin huomaamatta, hiljalleen hänen luonteeseensa. Hän alkoi pitää itseään muita parempana, unohtaen nöyryyden ja kiitollisuuden, josta Sinetär oli puhunut ja joita hänen vanhempansa olivat yrittäneet häneen istuttaa.

Kun Adalmina oli viidentoista, hän halusi nähdä maailmaa oman linnansa ulkopuolella. Hän lähti salaa ulos vastoin vanhempiensa toivetta, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä seurauksia hänen teollaan tulisi olemaan. Metsän syvyyksissä hän saapui lähteelle. Sen kristallinkirkkaassa vedessä hän näki heijastuksensa. Häikäistynä omasta kauneudestaan hän kumartui yhä lähemmäs vettä, ihaili omaa kuvajaistaan ja sanoi itsekseen: "Voi, kuinka kaunis olenkaan!" Tämä hetki oli kuitenkin kohtalokas, sillä samalla hänen kultakruununsa, johon helmi oli kiinnitetty, liukui hänen päästään ja putosi lähteen syvyyksiin – plumps!

Adalmina hätkähti, mutta oli edelleen niin lumoutunut omasta kuvajaisestaan, ettei heti tajunnut tapahtunutta. Vasta kun lähteen vesi rauhoittui ja hän näki heijastuksensa muuttuneen, tajusi hän menettäneensä kaiken. Enää ei kimaltanut kruunu päässä ja helmi auringossa. Sen sijaan lähteen pinnasta katsoi takaisin rääsyihin pukeutunut sotkuinen tyttö – kaikki ulkoinen loisto oli kadonnut! Tämä näky sai järkyttyneen Adalminan pakenemaan metsään, yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes hän lopulta löysi vanhan mökin, jossa eli köyhä eukko. Tämä tarjosi hänelle suojapaikan.

Mökki oli vaatimaton, tehty karkeista puunrungoista ja sen katto oli sammaleen ja olkien peitossa. Eukko otti Adalminan huostaansa kuin oman lapsensa. Hän opetti Adalminalle, kuinka kerätä metsän antimia, tunnistaa syötävät sienet ja yrtit sekä hoitaa pieniä vuohia, jotka laidunsivat mökin ympärillä. Adalmina eli vuosia köyhänä paimentyttönä, oppien elämän yksinkertaiset ilot ja oppi kohtaamaan toiset ihmiset kaltaisinaan.

Vuodet vierivät, ja Adalmina oppi lisää elämän yksinkertaisista iloista, jotka olivat kaukana hänen entisestä, loistokkaasta elämästään hovissa. Hän oppi arvostamaan auringonnousua, joka herätti metsän eloon, ja nauttimaan pienen puron solinasta, joka virtasi mökin lähellä. Hän oppi arvostamaan kovaa työtä, kun hän päivittäin lypsi vuohet ja auttoi pitämään yllä pientä puutarhaa, joka tarjosi heille ruokaa. Näinä vuosina Adalmina oppi tuntemaan todellisen nöyryyden.

Tänä aikana, kuninkaallisen perheen suru oli syvä, ja koko valtakunta tunsi painon heidän sydämissään. Hänen vanhempansa, kuningas ja kuningatar olivat luvanneet valtavan palkkion sille, joka löytäisi ja toisi prinsessan takaisin. Kaikki valtakunnan nuoret miehet lähtivät vuosien mittaiseen etsintään, penkoen jokaista metsänkolkkaa ja kylää prinsessan löytymisen toivossa.

Eräänä kevätpäivänä, kun nuori uljas prinssi Sigismund oli yksin metsästysretkellä, hän eksyi syvälle metsän uumeniin, kauas tutuilta poluilta. Hän kulki tuntemattomia polkuja ja oli päättänyt seurata erästä vuolaasti virtaavaa puroa. Kun hän yllättäen saapui pienen, kirkasvetisen lammen rannalle, hän näki nuoren naisen kumartuneena poimimaan marjoja sen viereen. Naisen vaatimaton olemus ei paljastanut hänen aatelista syntyperäänsä, mutta jokin hänessä sai prinssin sydämen sykkimään nopeammin.

He juttelivat, ja prinssi Sigismund tunsi syvää yhteyttä Adalminan kanssa, vaikka ei vieläkään tunnistanut tätä prinsessaksi. Prinssi, lumoutuneena Adalminan nöyryydestä ja viisaudesta, päätti jäädä auttamaan häntä päivittäisissä askareissa. Hänkin oppi elämän yksinkertaiset totuudet, jotka Adalmina oli omaksunut.

He viettivät paljon aikaa lähteen luona, jossa Adalmina aikoinaan oli menettänyt kruununsa. Eäänä kuumana kesäpäivänä Sigismund huomasi lähteen pohjalla jotain kiiltävää. Uteliaisuudesta kumartuneena hän nosti vedestä loistavan helmen. Tämä hetki muutti kaiken.

Tunnistaessaan helmen, Adalmina viimein kertoi totuuden itsestään. Sigismund ymmärsi, että oli löytänyt kadonneen prinsessan, ja vei Adalminan ja helmen takaisin kuningaskuntaan. Kun kuningas ja kuningatar näkivät Adalminan, he tunnistivat hänet välittömästi tyttärekseen. He eivät voineet pidätellä kyyneliään. Adalmina kertoi kaiken ja he olivat pakahtua ylpeydestä opittuaan kuinka viisas ja nöyrä heidän tyttärestään oli tullut.

Pian prinsessa Adalmina ja prinssi Sigismund menivät naimisiin. Häät olivat valtakunnan loistokkaimmat, ja ne symboloivat uuden aikakauden alkua, jossa nöyryys ja ymmärrys hallitsivat. Adalminasta tuli kuningatar, joka muistutti kaikkia siitä, että todellinen arvo löytyy sisimmästämme. Eikä kirkkainkaan helmi, vaikka se olisi kuinka kaunis, voi kilpailla nöyrän sydämen kanssa.

Sen pituinen se.