Hannu ja Kerttu

Olipa kerran veli ja sisar nimeltään Hannu ja Kerttu. He asuivat hiljaisessa mökissä metsässä isänsä kanssa. Heidän isänsä oli köyhä puuseppä. Heidän äitinsä oli kuollut, kun lapset olivat vielä hyvin nuoria. Isä ajatteli, ettei hän olisi niin yksinäinen jos avioituisi uudestaan. Uusi äitipuoli teki kuitenkin Hannun ja Kertun elämän hyvin vaikeaksi. Lapset eivät saaneet syödä ennen kuin äitipuoli oli ottanut itselleen kaiken mitä halusi lautaselleen. Useimmiten jäljelle jäi vain leivänpala, ja heidän oli tehtävä raskaita töitä koko päivän.

Hannu ja Kerttu yrittivät kertoa isälleen tästä, mutta isä ei suostunut kuulemaan. Näytti siltä, että ainoa, jota hän kuunteli, oli hänen uusi vaimonsa. Ja äitipuoli puhui vain siitä, kuinka paljon vaivaa lasten hoitamisesta mökissä oli ja kuinka hän toivoi heidän katoavan ikuisiksi ajoiksi.

Päivä päivältä ruokaa jäi pojalle ja tytölle yhä vähemmän. Silti äitipuoli antoi heille enemmän raskaita töitä. Eräänä päivänä Kerttu pyysi isältään: "Isä hyvä! Teemme koko päivän kovasti töitä ja olemme nälkäisiä!" Mutta äitipuoli huusi "Kiittämättömät kakarat! Te syötte meidät kodittomiksi!".

Sinä yönä lapset eivät saaneet unta mökissä. Ulkona oli kylmä ja talvi oli tulossa. Heidän päällään olevat vaatteet olivat niin ohuita, että tuntui melkein siltä kuin heillä ei olisi ollut vaatteita ollenkaan.

Väristen he yrittivät pitää toisiaan lämpimänä. Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, Kerttu kääntyi veljensä puoleen. "Hannu", hän sanoi, "Me emme voi jäädä tänne. Meidän on paettava tänään metsään! Varmasti löydämme enemmän syötävää ollessamme omillamme kuin mitä me täällä kotona saamme."

"Luuletko niin?" epäröi Hannu. "Mutta entä jos eksymme?"

"Emme eksy!" sanoi Kerttu. "Otan leipää mukaamme. Pudotetaan murusia peräämme. Jos meidän täytyy palata, voimme seurata murusia takaisin kotiin."

Ja niin he kaksi lähtivät metsään ja jättivät raskaan elämänsä taakseen. He menivät syvemmälle metsään. Kerttu varmisti, että pudotti yhden murusen ja sitten vähän ajan kuluttua toisen.

Mutta voi! He etsivät syötävää - omenapuuta, päärynäpuuta, maahan pudonneita pähkinöitä tai edes kuivuneita marjoja. Mitään ei löytynyt! Nälkä yltyi yhä kovemmaksi. Lopulta Hannu ja Kerttu tiesivät, että heidän täytyi palata mökkiinsä. Muuten he varmasti nääntyisivät. Heidän täytyisi vain löytää muruset, jotka johdattaisivat heidät kotiin. Mutta kun he etsivät murusia, niitä ei ollut missään. Kaikki muruset olivat kadonneet!

He huomasivat linnun nousevan ilmaan, ja sen nokassa oli suuri murunen. Hannu ja Kerttu olivat surullisia. Linnut olivat varmasti vieneet kaikki muruset! Kaukana ulvoi susi ja aurinko oli laskemassa. Hannu ja Kerttu olivat eksyksissä ja nälkäisiä. Nyt he olivat myös peloissaan.

"Kerttu", kuiskasi Hannu pelon vallassa, "Mitä me teemme?" Kerttu ei tiennyt mitä sanoa. Kaikki mitä hän saattoi tehdä, oli halata pikkuveljeään. Joka hetki oli yhä pimeämpää ja pimeämpää. Taas susi ulvoi jossain kaukana.

Yhtäkkiä Kerttu näki kaukana pienen valon loistavan puiden takaa. Olisiko jollain mökki näin syvällä metsässä? "Meidän täytyy selvittää, kuka siellä asuu!" huudahti Kerttu. "Kenties hän on ystävällinen ja ottaa meidät luokseen."

Lapset juoksivat kohti valoa niin nopeasti kuin pystyivät. Kun he pääsivät lähemmäksi, he eivät voineet uskoa silmiään. Voitko kuvitella - mökki oli kokonaan tehty makeisista! Siinä oli piparkakkukatto, kuorrutusta seinillä ja ikkunoiden ympärillä sekä joka seinällä runsaasti karkkeja kuorrutuksen sisällä. Mikä näky se olikaan!

"Kerttu!" huudahti Hannu. Ennen kuin Kerttu ehti sanoa mitään, Hannu jatkoi: "Luulen, että ei haittaa, jos maistamme hieman". Molemmat taittoivat talosta pienet palaset, pureksivat niitä ja nuolivat herkullisia, makeita karkkeja.

Yhtäkkiä mökistä kuului vanhan naisen nariseva ääni. "Kuka nakertelee taloani?" Hannu ja Kerttu kääntyivät ympäri. Se oli vanha noita.

Kerttu hämmästyi ja teki kumarruksen. "Jos suvaitsette, rouva", hän sanoi niin sulavasti kuin pystyi. "Talossanne on niin paljon karkkia. Ja me olemme niin nälkäisiä!"

"Tämä on minun taloni!" noita ärähti. Sitten hänen äänensä laski. "No niin", noita sanoi lempeämmällä äänellä. "Tulkaa sisään. Minä hankin teille jotain syötävää."

Hannu ja Kerttu katsoivat toisiaan iloisina. He astuivat noidan mökkiin.

Noita antoi heille hyvän ja täyttävän aterian, jossa oli keittoa ja leipää. Kun he nuolivat leivänmurusten viimeisiä kappaleita ja katselivat ympärilleen mökissä, veli ja sisar näkivät sydämensä kylmettyvän. Luita oli kasautunut nurkkiin! Mutta lapset olivat kovin väsyneitä, ja he halusivat nukkumaan.

Kun he seuraavana aamuna heräsivät, oli Hannu lukittuna häkkiin. Noita karjui, "Veljesi pysyy tuolla! Joka päivä lihotan häntä lisää. Hänestä tulee mainio ateria!". Noita nauroi ja nauroi, hieroi käsiään ahneesti ja totesi vielä. "Siihen asti", hän sanoi terävästi Kertulle, "sinä työskentelet minulle."

Toden totta, Hannu sai niin paljon ruokaa kuin jaksoi syödä ja Kerttu teki kovasti töitä koko päivän noidan hyväksi. Joka aamu noita sanoi pojalle: "Näytä sormesi. Tarkistan, kuinka pullea olet." Vanha noita ei nähnyt kunnolla. Hannu ojensi sormensa niin kuin käskettiin. Noita hymyili tuntiessaan, kuinka pullea poika jo oli.

"Kerttu", Hannu kuiskasi pelosta. "Mitä teemme? Kohta olen tarpeeksi pullea, ja noita haluaa syödä minut!" Hänen sisarensa toivoi keksivänsä jotain, mutta ei pystynyt ajattelemaan mitään.

Eräänä yönä noidan nukkuessa Kerttu sai idean. Hän otti ohuen luun yhdestä lattialla olevasta kasasta ja herätti veljensä. "Hannu", hän sanoi, "seuraavan kerran kun noita pyytää näyttämään sormesi, ojenna hänelle tämä luu sormesi sijaan."

Seuraavana aamuna Hannu teki juuri niin. "Kirottua!" sanoi noita koskettaen luuta ja luullen sitä pojan sormeksi. "Tässä kestää kauemmin kuin luulin!"

"Ainakin minulla on enemmän aikaa", ajatteli Kerttu. Mutta hän ei keksinyt keinoa paeta häkistä.

Joka aamu, kun noita sanoi: "Näytä sormesi", Hannu ojensi ohuen luun. Lopulta noita huusi: "En odota enää päivääkään! Poika on päivälliseni tänä iltana riippumatta siitä, kuinka laiha hän on!" Noita käski Kerttua sytyttämään uunin mahdollisimman kuumaksi. Kerttu teki työtä niin hitaasti kuin pystyi. Noita katsoi häntä viekkaasti.

"Olisitko niin kultainen, että menisit sisälle uuniin? Voisit sitten kertoa minulle, onko se tarpeeksi kuuma." Kertun sydän hypähti. Jos hän tekisi sen, noita voisi työntää hänet sisään ja syödä heidät molemmat!

Hän katsoi alas. "En ole siitä varma, miten sen voi tietää."

"Hölynpölyä!" noita vastasi. "Ei voisi olla mitään helpompaa. Menet vain sisään!"

"Mutta", sanoi Kerttu hitaasti, "voisitko sinä näyttää minulle ensin?"

"Tyhmä tyttö!" ärähti noita. Muristen ja mutisten noita astui uuniin. Heti kun noita oli sisällä, Kerttu sulki nopeasti uunin luukun.

"Kerttu!" Hannu huudahti. "Pelastit meidät!"

Sisar yritti ajatella nopeasti. "Missä on avain häkkiin?" Hän etsi ja etsi. Lopulta hän löysi sen maljakon pohjalta. Kerttu vapautti veljensä häkistä. Sitten hän palasi takaisin maljakon luo. Hän oli tuntenut jotain avaimien alla. Maljakossa oli arvokkaita jalokiviä!

He tunkivat taskunsa täyteen jalokiviä ja juoksivat ulos niin nopeasti kuin vain pystyivät.

Päivänvalossa he löysivät pienen polun ja seurasivat sitä. Se johti leveämmälle polulle ja se polku taas johti tielle. He odottivat tien varrella toivoen, että joku tulisi ratsastaen ohi. Kun hevonen sitten tuli, Hannu ja Kerttu heiluttivat käsiään. Hevonen pysähtyi ja lapset tarjosivat yhden timantin vastikeeksi kyydistä kotiin. Hevosen ratsastaja antoi ilomielin heille kyydin kotiin asti.

Kun veli ja sisar avasivat kotinsa oven, heidän isänsä oli hurmioissaan ilosta nähdessään heidät. Hän oli huolissaan etsinyt heitä yötä päivää heidän kadotessaan. He saivat tietää, että hän oli lähettänyt ilkeän äitipuolen pois pian heidän lähdettyään. Monien vuosien ajan Hannu ja Kerttu elivät hyvin onnellisina isänsä kanssa hiljaisessa, pienessä metsän mökissä eikä heillä enää koskaan ollut puutetta mistäään.

Sen pituinen se.