Ikaros ja Daidalos

Olipa kerran lahjakas taiteilija nimeltään Daidalos. Hän käytti lahjojaan rakentaen upeita rakennuksia ja temppeleitä. Hän oli aikansa taitavin arkkitehti.

Eräänä päivänä kuningas Minos kutsui Daidaloksen Kreetan saarelle. Saari oli ihastuttava ja kuninkaalla oli siellä lemmikkinä pelottava Minotaurus. Minotauruksela oli härän pää ja ihmisen ruumis! Kuningas rakasti tuota kamalaa hirviötä, ja halusi että Daidalos rakentaisi tälle upean labyrintin kodiksi.

Daidalos hämmästeli kuninkaan valintaa lemmikikseen, mutta työ oli työ muiden joukossa. Sen mutkikkaat ja kiemurtelevat käytävät tulisivat olemaan niin taidokkaasti tehty, että kun sinne kerran astui, ei sieltä koskaan löytäisi ulos. Tällä tavoin kuningas olisi tyytyväinen sillä hirviö pysyisi vangittuna ja ihmiset saarella olisivat turvassa. Daidalos ei epäillyt lainkaan, etteikö pystyisi suunnittelemaan tällaista labyrinttia. Olihan hän kaikista taitavin arkkitehti.

Daidalos toi mukanaan nuoren poikansa Ikaroksen. Hän oli varma, että lapsi nauttisi saarella uimisesta ja leikkimisestä muiden lasten kanssa. Sekä Daidalos että Ikaros olivat saarella onnellisia. Kuningas Minos oli tyytyväinen sokkeloon. Saarella oli rauhallista ja miellyttävää. Daidaloksella ei ollut kiirettä mihinkään.

Eräänä päivänä ryhmä kreikkalaisia lapsia purjehti saarelle. Seuraavana päivänä he purjehtivat pois, mukanaan kuninkaan ihastuttava tytär ja jälkeensä he jättivät kuolleen Minotauroksen. Kuningas Minos oli surun murtama. Hän ei voinut uskoa, että kukaan olisi voinut päästä sokkeloon ja paeta sieltä ulos elossa ilman apua. Hän oli varma että he olivat saaneet sokkelon suunnitelleen miehen apua. Todellisuudessa lapset kyllä saivat apua, mutta eivät Daidalokselta. Se on kokonaan toinen tarina!

Kuningas Minos rankaisi viatonta Daidalosta pitämällä häntä ja hänen nuorta poikaansa Ikarosta saarella vankeina. Daidalos yritti keksiä keinoja paeta. Näytti kuitenkin mahdottomalta poistua, sillä kuninkaan käskystä jokainen saapuva ja lähtevä laiva oli tarkasti vartioitu. Eräänä päivänä Daidalos katseli lintuja, jotka lensivät taivaalla. Siitä hän sai idean. Siivet. Hän tarvitsi siivet!

Daidalos keräsi talteen kaikki löytämänsä linnunsulat. Hän kiinnitti ne yhteen langalla, muovaili vahalla ja muodosti näin kaksi suurta siipeä kuten linnulla. Kun siivet olivat valmiit, Daidalos kiinnitti ne omille hartioilleen. Muutaman yrityksen jälkeen hän huomasi, että heiluttamalla käsiään hän pystyi halkomaan ilmaa kuin uimari vettä. Hän kohosi ilmaan, horjui tuulen mukana sinne tänne, ja lopulta, kuin iso linnunpoikanen hän oppi lentämään.

Viipymättä Daidalos ryhtyi valmistamaan siipiä pojalleen Ikarokselle ja opetti huolellisesti, kuinka niitä käytetään. Isä varoitti poikaa uhkarohkeista tempuista taivaan keskellä. "Muista", sanoi isä, "älä koskaan lennä liian matalalla tai liian korkealla. Maan ympärillä olevat sumut painavat sinut alas ja auringon hehku sulattaa höyhenesi varmasti, jos menet liian lähelle."

Ikaroksen korvissa nämä varoituksen sanat kuitenkin menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuka voisi muistaa olla varovainen, kun on lentämässä ensimmäistä kertaa? Olivatko linnut varovaisia? Eivät olleet! Pojan päässä ollut mitään muuta kuin ajatus lentämisen riemusta ja vapaudesta.

Päivä koitti jolloin tuuli oli suotuisa. Sen puhallus vapauttaisi heidät. Isä kiinnitti siivet ja kun päivän valo kiirehti heitä jo lähtemään, hän odotti vielä varmistaakseen, että kaikki oli hyvin Ikaroksen kanssa. Kaksikko ei voinut lentää käsi kädessä. Sitten he nousivat ilmaan, poika isänsä perässä. Kreetan vihattu saari jäi heidän alleen. Maalaistaloissa, joista heidät nähtiin lentävän korkealla puiden latvojen yläpuolella, luultiin jumalien ilmestyneen. Apollon ehkä, ja Kupidon hänen perässään.

Vesi kimalteli heidän allaan niin pitkälle kuin he näkivät. Taivas oli sininen. Tuuli oli reipas, enemmän kuin tarpeeksi pitämään heidät ilmassa. Se oli upeaa!

Aluksi lentäminen hirvitti. Ilman laaja tyhjyys huimasi heitä – alas katsominen sai pään pyörälle. Mutta kun suuri tuuli täytti heidän siipensä niin Ikaros tunsi olevansa kuin lintu aalloissa. Kuin äitinsä nostama pieni lapsi, unohti hän kaiken muun maailmassa paitsi tuon ilon. Hän unohti Kreetan ja muut saaret, jotka oli ylittänyt. Hän näki vain hämärästi toisen siivekkään olennon kaukana edessään, joka oli hänen isänsä Daidalos. Hän janosi vielä yhtä huumaa lentämisen janon sammuttamiseen. Ikarus ojensi kätensä kohti taivasta ja suuntasi kohti korkeinta taivaan rajaa.

Voi Ikarus parkaa! Ilma muuttui yhä lämpimämmäksi. Ne kädet, jotka olivat kannatelleet häntä, väsyivät. Hänen siipensä horjuivat ja painuivat kasaan. Hän räpytteli käsiään turhaan – hän oli putoamassa – ja silloin vasta hän muisti mitä isä oli sanonut. Auringon kuumuus oli sulattanut vahan hänen siivistään. Höyhenet putoilivat yksi kerrallaan kuin lumihiutaleet eikä kukaan ollut auttamassa.

Ikarus putosi kuin tuulen heittämä lehti. Hänen huutonsa saavutti Daidaloksen kaukana. Kun Daidalos palasi etsimään poikaparkaa korkealta ja matalalta, ei hän nähnyt muuta kuin lintumaisia höyheniä kellumassa merellä. Silloin hänelle valkeni, että Ikaros oli hukkunut.

Lähimmän saaren hän nimesi Ikariaksi lapsensa muistoksi. Syvän surun murtamana hän meni Sisiliassa Apollon temppeliin ja ripusti sinne omat siipensä. Eikä koskaan enää yrittänyt lentää.