Korppi ja kettu

Olipa kerran komea, musta korppi. Korppi asui suurenmoisessa metsässä ja istui ylväästi korkean puun oksalla. Sen nokassa kimalteli kultaisenvärinen juusto, jonka se oli retkellään löytänyt. Korppi oli hyvin ylpeä löydöstään ja päätti nauttia sen yksin.

Korppi oli juuri haukkaamassa palasen juustoa, kun paikalle saapui viekas kettu. Kettu oli kuuluisa oveluudestaan ja älykkyydestään. Kettu tarkkaili korppea, se kun tiesi linnun olevan heikko imartelulle.

Kettu kohotti päätään ja sanoi suloisella äänellä: "Oi korppi, sinä suurenmoisen kaunis olento! Miten arvovaltainen oletkaan, ja miten uljas höyhenpuku sinulla on! Olen kuullut kaikkien metsäneläinten kertovan, että lauluäänesi on vertaansa vailla. Kuinka suuri kunnia olisikaan kuulla sinun laulavan edes pienenpienen sävelmän!"

Korppi oli otettu ketun sanoista. Kukaan ei ollut koskaan kehunut sitä tällä tavalla. Turhamaisuus ja ketun mielistelevät sanat saivat sen sydämen pamppailemaan ylpeydestä. Innostuneena siitä, että voisi esitellä kuuluisat taitonsa, korppi avasi nokkansa ja aloitti laulunsa.

Sillä hetkellä, kun korppi keskittyi laulamaan, otti kettu askeleen eteenpäin. Korpin rääkyessä juusto putosi sen nokasta suoraan ketun odottavaan suuhun.

Korppi lopetti laulunsa siihen ja katsoi järkyttyneenä, kuinka sen ihanasti kiiltänyt juusto katosi kerralla ketun kitaan. "Voi ei!" huudahti korppi. "Varastit päivälliseni!"

Kettu katseli korppia hymy huulillaan ja vastasi: "Ei, hyvä korppi, en ole varastanut päivällistäsi. Sinä itse lahjoitit sen minulle vapaaehtoisesti. Sinä sait kehut, ja minä sain vastineeksi herkullisen juuston!"

Korppi tajusi, että se oli sortunut omaan ylpeyteensä. Se katsoi kettua vihaisesti, mutta tiesi, että oli menettänyt juustonsa omaa hölmöyttään. Korppi sai tärkeän opetuksen siitä, ettei pidä antaa muiden mielipiteiden tai kehujen sokaista omaa järkeään.