Pöllö ja heinäsirkka

Pöllö nukkuu aina päivät. Mutta auringonlaskun jälkeen, kun ruusunpunainen valo haihtuu taivaalta ja varjot hiljalleen nousevat metsän läpi, tulee pöllö ulos vanhasta ontosta puustaan silmiään räpytellen ja siristellen. Nyt hänen "huu-huu-huu" huudot kaikuvat hiljaisessa metsässä, kun hän aloittaa metsästyksen, sillä hän pitää metsän hyönteisistä, kovakuoriaisista, sammakoista ja hiiristä.

Mitä vanhemmaksi pöllö tuli, sitä äreämpi ja hankalampi se oli, varsinkin jos jokin häiritsi sen päivittäisiä torkkuja. Eräänä päivänä hänen torkkuessa kolossaan vanhassa tammessa alkoi eräs heinäsirkka laulaa iloista, mutta hyvin korisevaa laulua. Pöllön pää putkahti ulos puun aukosta, joka toimi sekä ovena että ikkunana.

"Lähde täältä, herra", hän sanoi heinäsirkalle. "Eikö sinulla ole tapoja? Sinun pitäisi ainakin kunnioittaa ikääni ja antaa minun nukkua rauhassa!"

Mutta Heinäsirkka vastasi, että hänellä oli yhtä suuri oikeus paikkaansa auringossa kuin pöllöllä oli paikkaansa vanhassa tammessa. Sitten hän aloitti yhä kovemman ja raapivamman sävelen.

Viisas vanha pöllö tiesi aivan hyvin, ettei kannattanut kiistellä Heinäsirkan kanssa, eikä toisaalta kenenkään muunkaan kanssa. Lisäksi hänen silmänsä eivät olleet tarpeeksi terävät päivällä, jotta hän olisi voinut rangaista Heinäsirkkaa niin kuin tämä ansaitsi. Joten hän jätti kaikki tiukat sanat sikseen ja puhui hyvin ystävällisesti Heinäsirkalle.

"No niin herra", hän sanoi, "jos minun täytyy pysyä hereillä, aion todellakin asettua tänne ja nauttia laulustasi. Nyt kun asiaa ajattelen, minullahan on täällä ihanaa hunajateetä. Minulle on kerrottu, että Kultarinta juo sitä ennen kuin hän laulaa metsän eläimille. Tulehan maistamaan tätä herkullista juomaa kanssani. Tiedän, että se saa sinut laulamaan kuin Kultarinta itse."

Heinäsirkka antautui pöllön imarteleville sanoille. Hän hypähti ylös pöllön luolaan. Mutta kun hän oli tarpeeksi lähellä, näki vanha pöllö hänet selvästi ja söi suihinsa.