Punahilkka
 satu


Punahilkka

Grimmin veljekset

Olipa kerran pieni tyttö, joka asui kylässä lähellä metsää. Aina kun hän lähti ulos, hän pukeutui punaiseen ratsastuspukuun, joten kaikki kylässä kutsuivat häntä Punahilkaksi.

Eräänä aamuna Punahilkka kysyi äidiltään, voisiko hän mennä tapaamaan isoäitiään, sillä he eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan.

"Se on hyvä ajatus", äiti sanoi. He pakkasivat mukaan korin, jonka Punahilkka veisi isoäidilleen.

Kun kori oli valmis, pieni tyttö puki päälleen punaisen viittansa ja suukotti äitiään hyvästiksi.

"Muista, mene suoraan isoäidin taloon", äiti varoitti. "Älä viivyttele matkalla, äläkä puhu vieraille! Metsä on vaarallinen."

"Älä huoli, äiti", sanoi Punahilkka, "Olen varovainen."

Mutta kun Punahilkka huomasi ihania kukkia metsässä, hän unohti äidilleen antamansa lupauksen. Hän poimi muutamia kukkia, katseli perhosten lentoa, kuunteli sammakoiden kurnutusta ja poimi sitten vielä muutamia kukkia lisää.

Punahilkka nautti lämpimästä kesäpäivästä niin paljon, ettei huomannut pimeää varjoa, joka lähestyi metsästä.

Yhtäkkiä susi ilmestyi hänen vierelleen.

"Mitä sinä teet täällä, pikku tyttö?" kysyi susi mahdollisimman ystävällisellä äänensävyllä.

"Olen matkalla isoäitini luo, joka asuu metsän takana, lähellä puroa", Punahilkka vastasi.

Sitten hän tajusi, kuinka myöhä oli, pyysi anteeksi ja kiirehti polulle, joka johti isoäidin talolle.

Susi puolestaan valitsi lyhyemmän reitin.

Susi, joka oli hieman hengästynyt juoksemisesta, saapui isoäidin talolle ennen Punahilkkaa ja koputti kevyesti ovelle.

"Ah, vihdoinkin! Tule sisään, tule sisään! Olin niin huolissani. Pelkäsin, että sinulle oli tapahtunut jotain metsässä", sanoi isoäiti luullen koputtajan olevan hänen lapsenlapsensa Punahilkka.

Susi astui sisään. Voi raukkaa isoäitiä, hänellä ei ollut aikaa sanoa sanaakaan, kun susi jo hotkaisi hänet kokonaisena!

Susi röyhtäisi tyytyväisenä ja ryhtyi penkomaan isoäidin vaatekaappia löytääkseen yöpuvun. Hän lisäsi pitsisen yömyssyn ja varmuuden vuoksi sipaisi vähän isoäidin hajuvettä itseensä.

Muutaman minuutin kuluttua Punahilkka koputti ovelle. Susi hyppäsi sänkyyn ja veti peiton nenänsä yli. "Kuka siellä?" hän kähisi äänellä, joka oli täynnä kavaluutta.

"Minä, Punahilkka."

"Voi miten ihanaa! Tulehan sisään, rakkaani", karjui susi.

Kun Punahilkka astui pieneen mökkiin, hän tuskin tunnisti isoäitiään.

"Isoäiti! Äänesi kuulostaa niin oudolta. Onko jotain vialla?" hän kysyi.

"Voi, minulla on vain pienenpieni flunssa", vikisi susi ja yski lopuksi vakuuttaakseen asian.

"Mutta isoäiti! Miten isot korvat sinulla onkaan", sanoi Punahilkka hieman lähemmäksi sänkyä astellen.

"Että kuulisin sinua paremmin, rakkaani", vastasi susi.

"Mutta isoäiti! Miten suuret silmät sinulla onkaan", sanoi Punahilkka.

"Että näkisin sinut paremmin, rakkaani", vastasi susi.

"Mutta isoäiti! Miten suuret hampaat sinulla onkaan", sanoi Punahilkka, äänessään pientä värinää.

"Että voisin syödä sinut paremmin, rakkaani!" karjaisi susi, hypähti sängystä ja alkoi jahdata pientä tyttöä.

Liian myöhään Punahilkka tajusi, että sängyssä ei ollutkaan isoäiti, vaan nälkäinen susi.

Hän juoksi huoneen halki ja ulos ovesta huutaen niin lujaa kuin pystyi: "Apua! Susi!"

Metsässä puita hakkaava metsuri kuuli hänen huutonsa ja juoksi mökille niin nopeasti kuin pystyi.

Hän tarttui suteen ja sai tämän sylkemään ulos isoäiti paran, joka oli hieman järkyttynyt koko kokemuksesta, mutta silti yhtenä kappaleena. Metsuri ajoi suden syvälle metsään, jossa se ei enää häiritsisi ketään.

"Voi isoäiti, olin niin peloissani!" nyyhkytti Punahilkka, "En enää koskaan puhu vieraille tai viivyttele metsässä."

"Voi lapsi. Opit tärkeän läksyn. Onneksi huusit tarpeeksi lujaa niin että tämä kelpo metsuri kuuli sinut!"

Sitten Punahilkka, metsuri ja isoäiti söivät ja juttelivat pitkään. Punahilkka lupasi ettei enää koskaan poikkeaisi polulta.

Punahilkka
Suomentanut vapaasti mukaillen: Juhani Paaso

Alkuun Alkuun »

Lue iltasatu