Susi ja seitsemän pientä kiliä

Kerran oli vanha vuohi. Hänellä oli seitsemän pientä kiliä, ja hän rakasti heitä kaikkia juuri niin kuin äiti rakastaa lapsiaan. Äitivuohen piti lähteä metsään etsimään ruokaa. Joten hän kutsui kaikki seitsemän luokseen ja sanoi: "Rakkaat lapset, menen metsään. Olkaa varuillanne suden varalta. Jos se pääsee sisään, se syö teidät kaikki. Susi usein naamioituu, mutta tunnistatte hänet heti karheasta äänestä ja mustista jaloista."

Kilit sanoivat: "Äiti rakas, me pidämme huolta itsestämme. Voit lähteä ilman huolen häivää."

Äitivuohi lähti matkaansa levollisin mielin.

Ei mennyt kauan kun joku jo koputti ovelle ja huusi: "Avatkaa ovi, rakkaat lapset, äitinne on täällä ja on tuonut jokaiselle jotain."

Mutta pikku kilit tiesivät karheasta äänestä, että se oli susi.

"Emme avaa ovea", he huusivat. "Et ole äitimme. Hänellä on pehmeä ja lempeä ääni, mutta äänesi on karhea. Olet susi!"

Susi meni kauppaan ja osti hunajaa, jonka hän söi, tehdäkseen äänensä pehmeäksi. Sitten hän palasi ja koputti oveen huutaen: "Avatkaa ovi, rakkaat lapset. Äitinne on täällä ja on tuonut jokaiselle jotain."

Susi työnsi yhden mustista tassuistaan ikkunasta sisään. Kilit näkivät sen ja huusivat: "Emme avaa ovea. Äidillämme ei ole mustaa jalkaa kuten sinulla. Olet susi!"

Susi juoksi leipuriin ja sanoi: "Olen loukannut jalkani. Hiero siihen hieman taikinaa." Leipurin hieroi taikinaa suden jalkaan. Seuraavaksi susi meni myllärille ja pyysi ripotteleemaan jalkaan vielä valkoista jauhoa.

Mylläri ajatteli, "Sudella on pahat mielessä", eikä suostunut pyyntöön, joten susi sanoi: "Jos et tee sitä, syön sinut!" Mylläriä pelotti, ja hän teki tassusta valkoisen.

Susi meni kolmannen kerran ovelle, koputti siihen ja sanoi: "Avatkaa ovi, lapset. Rakas pikku äitinne on tullut kotiin ja on tuonut jokaiselle jotain metsästä."

Pikku kilit huusivat: "Näytä ensin meille tassusi, jotta tiedämme, että olet rakas äitimme."

Susi työnsi tassunsa ikkunasta sisään. Kilit näkivät sen olevan valkoinen. Nyt he uskoivat kaiken, mitä susi sanoi, ja avasivat oven. Mutta kuka astuikaan sisään? Se oli susi! He olivat kauhuissaan ja juoksivat piiloon. Yksi hyppäsi pöydän alle, toinen sänkyyn, kolmas uuniin, neljäs keittiöön, viides kaappiin, kuudes pesualtaan alle, ja seitsemäs kellokoteloon. Mutta susi löysi heidät kaikki eikä epäröinyt nielaista heitä kurkustaan alas, yksi toisensa jälkeen. Hän ei kuitenkaan löytänyt nuorinta kiliä, sitä joka piilossa kellokotelossa.

Tyydytettyään nälkänsä susi meni ulos ja heittäytyi puun alle vihreälle niitylle ja nukahti.

Vähän ajan kuluttua äitivuohi palasi kotiin metsästä. Voi, mitä näky häntä oli vastassa. Ovi oli auki. Pöytä, tuolit ja penkit olivat kaatuneet. Pesuallas oli palasina. Peitot ja tyynyt oli revitty pois sängystä. Hän etsi lapsiaan, mutta heitä ei löytynyt mistään. Hän kutsui heitä nimeltä yksi toisensa jälkeen, mutta kukaan ei vastannut. Kun hän viimein tuli nuorimpaan, pieni ääni vastasi: "Äiti rakas, olen piilossa kellokotelossa." Äitivuohi otti kilin ulos. Nuorin kili kertoi hänelle, että susi oli tullut ja syönyt kaikki muut. Voit vain kuvitella, kuinka äitivuohi itki lapsiparkojensa puolesta.

Epätoivosena äitivuohi juoksi ulos, ja nuorin kili juoksi hänen mukanaan. He tulivat niitylle, ja siellä makasi susi puun alla! Susi kuorsaten niin kovaa, että oksat heiluivat. Äitivuohi katseli sutta joka puolelta ja huomasi, että jotain liikkui ja heilui hänen täyden vatsansa sisällä.

"Herran jestas", hän ajatteli. "Onko mahdollista, että lapsiparkani, jotka hän on niellyt iltapalaksi, ovat vielä olla elossa?"

Vuohi lähetti nuorimman kilin kotiin hakemaan sakset, neulan ja lankaa. Sitten äitivuohi leikkasi auki suden vatsan. Tuskin hän oli tehnyt yhden viillon, kun yksi kili pisti päänsä ulos. Hän jatkoi leikkaamista ja yksi toisensa jälkeen kaikki kuusi hyppäsivät ulos. He olivat kaikki elossa. He eivät olleet edes loukkaantuneet, sillä ahneudessaan susi oli niellyt heidät kokonaisina. Kuinka onnellisia he olivatkaan! He halasivat rakasta äitiään ja hyppelivät ympäriinsä.

Mutta äiti sanoi: "Menkää nyt ja etsikää isoja kiviä. Täytämme suden vatsan niillä, kun se vielä nukkuu."

Seitsemän kiliä toivat nopeasti kivet. He laittoivat niin monta niistä vatsaan kuin vain mahtui. Sitten äitivuohi ompeli vatsan kiireesti uudelleen kiinni. Susi ei huomannut mitään eikä liikkunut kertaakaan.

Lopulta susi heräsi lopulta ja nousi jaloilleen. Koska kivet vatsassaan tekivät hänet hyvin janoiseksi, hän halusi mennä kaivolle juomaan. Mutta kun hän alkoi kävellä ja liikkua, kivet vatsassaan kolisivat toisiaan vasten ja helisivät.

Silloin hän huusi: "Luulin syöneeni kiliä, mutta tuntuu kuin vatsassa olisi pelkkiä kiviä!"

Susi päätti, ettei se enää söisi yhtään kiliä. Eikä se syönytkään.

Äitivuohi ja seitsemän pientä kiliä elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka.

Sen pituinen se.